Olimme vain pari tuntia maissa ja uskoin ajan hyvin riittävän. Museolle saapuessamme jono ulkona oli useita metrejä pitkä ja mieleen hiipi pelko, ettemme kerkeä koko näyttelyä näkemään.Jono kuitenkin eteni sujuvasti ja pääsimme nauttimaan näyttelystä. Olo oli hyvin epätodellinen katsoessa Titanicilta nostettuja esineitä.
Titanic on kiehtonut lapsesta asti ja Cameronin elokuva iski silloiseen lukiolaistyttöön todella vahvasti. Muistan vieläkin, miten ensi-illan jälkeisenä päivänä menimme parhaan ystäväni kanssa katsomaan elokuvaa, olimme varmaan toisina ulko-ovilla odottamassa elokuvateatterin aukeamista ja hetken odotettuamme, takanamme oli piiiiiiiiitkä jono. Ja kun ovet aukaistiin... Ihmiset rynnisti hädissään ostamaan lippuja, ystäväni kärkipäässä. "Ota lippu mullekin!!!!", karjaisin. Ja Titanic tuli ensi kerran nähtyä kolmannelta penkkiriviltä pää kenossa. Ja miten valtaisa tunnekokemus se olikan....
Takaisin sivupolulta näyttelyyn... Aluksi pidimme ehkä turhan kiirusta, koska meillä ei ollut tietoa, kuinka laaja näyttely oli ja meidän aikamme oli rajallinen. Paljon nähtävää oli ja väkeeä piisasi. Jännä vivahde oli pääsylipussa saatu "Titanic-henkilöllisyys" (siis oikeasti Titanicilla ollut henkilö) ja näyttelyn loppupuolella selvisi, että jäikö henkilö eloon vai menehtyikö onnettomuudessa. Olin pikkutyttö, joka selvisi.
Näyttely on Tallinnassa maaliskuun loppuun ja suosittelen sitä lämpimästi. Ehdottomasti katsomisen arvoinen!
